Tervetuloa Mutalaan
“Vanno ettet osta enää yhtään uutta hevosta!” ystäväni ja loputon apuni, Aura, tiuskaisi minulle.
“Häh?”
“Ei noi hevoset pärjää tuolla pihatossa talven yli! Karsinat on jo täynnä, et sä voi ottaa enää yhtään uutta hevosta!”
“Aa. Joo joo, vannon vannon.”
Kaksi päivää myöhemmin Kalmapiru saapui talliin. Se oli ilkeä, huonokäytöksinen, ei kovin taitava, mutta se oli kaikin tavoin houkutteleva. Uusi projekti – kuinka saada Kalmapiru käyttäytymään. En malttanut odottaa, että pääsisin sen kimppuun. Aura ei tietenkään ollut iloinen, mutta piti suunsa kiinni ja vei Kalmapirun karsinaansa. Orissa oli jotain viehättävää, siitäkin huolimatta, että se oli ihan hirveä. Mutta Aurakin huomasi sen, joten en voinut olla väärässä.
Illalla Aura tuli luokseni ja näytti netistä ilmoituksen, jossa myytiin vanhaa, rempattavaa tallia. Sinne ne kaikki mahtuisivat – kaikki nämä ja sata muuta.
Mutala oli ensin pienen naisen haave kouluhevostallista Lapissa, nykyisin usean kymmenen kouluhevosen kaaos. Välillä on ihanaa ja välillä kamalaa, mutta hevosten kanssa mennään päivä kerrallaan ja yritetään pitää pää kylmänä – Mutalan hevoset kun eivät mitään helpoimpia ole.
Mutta kyllä tää vielä tästä, tallin omistaja uskottelee itselleen päivä toisensa jälkeen luodessaan lantaa jomottava mustelma polvessaan, johon hevonen oli juuri potkaissut. Ehkä ne vielä voittaa jotain palkintoja ja sit kaikki on hyvin.